Tärkeät asiat ovat vähän vaikeampia

Kyllä, tämä on kirjoituskone.
Kyllä, tämä on kirjoituskone.

Tiedän olevani joissain asioissa kovin ristiriitainen ihminen. Mielestäni tietotekniikka on parasta mitä ihmiskunnalle on tapahtunut. Valtava määrä tietoa on käytettävissämme aivan marginaaliseen hintaan, mihin kellonaikaan hyvänsä. Hyppäykset teknologiassa mahdollistavat uusia ja hienoja työkaluja, tieteen läpimurtoja ja kokemuksia. Arki muuttuu nopeammin kuin ikinä. Sen suhteen on hieno hetki olla elossa.

Samaan aikaan huomaan, miten tärkeitä analogiset asiat ovat.

Kirjoitin ystäville kiitoskirjeitä kirjoituskoneella, ja se oli välillä tuskaisen vaivalloista. Mekaaninen kirjoituskone on raskas kirjoittaa, ja virheitä ei saa tulla. Tämänkin blogikirjoituksen olisin joutunut kirjoittamaan monta kertaa uusiksi. On kuitenkin aivan eri asia lähettää kiitostekstiviesti kuin kirjoittaa sellainen mekaanisella kirjoituskoneella.

Tärkeät asiat saavatkin olla vähän vaivalloisia.

39

Vähän liian jännittäviä aikoja

Blogissa on ollut vähän hiljaista viime aikoina. Syynä ei ole ollut laiskuus, vaan en ole vain tiennyt miten kirjoittaisin yhdestä hieman hankalasta aiheesta. Aloitin nimittäin kuntosaliharjoittelun viime vuonna, ja se oli mitä erinomaisin päätös. Kunto kohisi nousten, lihasmassaakin tuli lisää ja muutenkin stressikäyrät kääntyivät laskuun. Vahva suositus.

Ja sitten murtui selkä. Siis oikeasti. Salilla. Sen ei pitäisi olla edes mahdollista. Niin kuitenkin kävi, vaikka alussa epäilinkin että kyseessä oli joku pieni revähdys. Magneettikuvauksessa paljastui suhteellisen harvinainen sairaus, joka vaikuttaa selkärangan kehitykseen murrosiässä. Se ei toki ole kuolemaksi eikä enää etene, mutta selittää pari asiaa. Kuten että miksi minulla on aina ollut kipeä selkä ja korppikotkan ryhti. Tavallaan ihan lohduttavaa tietää, että ei ole ihan kokonaan syypää kaikkeen.

Kuulun näköjään myös siihen promillen vähemmistöön salikansasta, joka oikeasti tykkää syväkyykyistä – ja nyt näyttää siltä, että niitä ei välttämättä saa tehdä vähään aikaan.

Bad Luck Brian

Mutta sitten osuikin kohdalle vielä rosvosektori.

“Sun keuhkossa on jotain.”

Uudessa magneettikuvassa paljastui samassa yhteydessä löydös keuhkosta. Lääkärikieleltä käännettynä se tarkoittaa suunnilleen “mikähän tää on, pitäisköhän tuolle tehdä jotain?”  ja ”miks toi selkä murtui, kun ei ton taudinkaan pitäisi sitä aiheuttaa”. Tiesin että tällaisia uutisia voi odottaa sitten joskus kun on oikeasti Wanha. En kuitenkaan ihan odottanut, että joutuisin säikkymään syvällisesti vielä kun ikää on mittarissa alle 40 v.

Pfft
Annoin löydökselle lempinimen. Onhan se lähimpänä sydäntäni.

Tuollainen uutinen pysäyttää. Se on oikeasti kuin nyrkki vatsaan. Ongelmien mittaluokat hakeutuvat kokonaan uusiin uomiin. Samanlainen skaalamuutos tapahtui, kun ensimmäinen lapsi syntyi. Aikaisemmin kuvittelin tietäväni mitä rakkaus tarkoittaa, mutta olin oikeassa vain osittain: rakkaus tunteena oli ihan oikea, mutta en tiennyt mikä on skaalan yläraja. Kun oma esikoinen rääkyi ensimmäistä kertaa sylissä, skaala hyppäsikin ihan eri kokoluokkaan. Tässä kävi samalla tavalla. Ihan pikkuasiat eivät enää tuntuneet missään.

Kakkoskierrokselle

Löydöksestä on nyt vähän yli neljä viikkoa. Sain tänään pitkään odotetun puhelinsoiton (tiesittekö, että tuollaiset uutiset kerrotaan puhelimitse? Siis oikeasti, voi jösses mikä käytäntö…), ja nyt helpottaa. Tilanne ei ole läheskään niin paha kuin pelättiin, ja saattaa olla että selvisin säikähdyksellä. Isolla sellaisella. Hiukan on silmäkulmat kosteina meidän perheessä juuri nyt.

smith

Vaikka tällä kertaa väistinkin luultavasti luodin, jäin silti miettimään, että mitä seuraavalla kerralla? Sain asiakk- siis potilaana maistaa, millaista on olla järjestelmän potkittavana. Hoito oli itsessään varmasti hyvää, mutta jonotusaika oli sietämättömän pitkä: 4 viikkoa on pitkä aika odotella tuomiota. Hoitohenkilökunta oli pääasiallisesti hienoa väkeä, mutta julkisella puolella tunsi olevansa koko ajan vain hiekkaa lattialla. Käytös oli pahimmillaan ylimielistä, parhaimmillaan asiallista. Siitä jäi vähän surullinen olo.

Vakuutuin tämän kokemuksen seurauksena siitä, että yrittäjänä paras suoja tulevaisuuden kannalta ei ole pelkkä vakuutus tai asiallisen kokoinen YEL-maksun suuruus. Paras suoja yrittäjälle ja yrittäjän perheelle on saatanallinen kasa riihikuivaa rahaa, jotta voi lentää tarvittaessa jonnekin, jossa hoitoon pääsee heti. Käteistä ymmärretään laadukkaissa yksityissairaaloissa, ja silloin ei ole riippuvainen kulloisenkin poliittisen järjestelmän hallintohimmeleistä.

Päällimmäisiä tunteita tällä hetkellä ovat kuitenkin kiitollisuus, ahdistuneisuus ja lämpö. Järkytyin, miten paljon sain tukea, ja miten tärkeitä ystäviä minulla on. Kiitos teille <3!

41

Leica M6

Liha on heikko. Välillä suorastaan ahdistaa, miten helposti sitä irtaantuu vanhoista laitteista ja himoaa uusia. G.A.S. (Gear Acquisition Syndrome) elää vahvana. Räpsittyäni pari rullaa Lomolla tajusin, että filmin veto on todella kova. Sain JAS-kamerasta sen verran hyvän tarjouksen Leica M6:n rungosta, että ei ihan hirvittävän kauaa tarvinnut miettiä. Leica M6 kotiin ja M9 myyntiin.

Leica M6

Leica M6 on aivan puhdas filmikamera. Sen ainoa elektroniikka on sisäänrakennettu valoisuusmittari. Kamerassa ei ole automaattiasetuksia, erilaisia kuvausohjelmia eikä mitään muutakaan ylimääräistä. Ainoat säädöt ovat ISO (jos patteri kuolee, tämäkään ei toimi ja valoitusajan joutuu arvioimaan manuaalisesti) ja suljinnopeus. Loput säädöt ovat linssissä (aukko ja tarkennus).

Hyvät puolet:

  • Todella hyvä kädessä. En tiedä mistä se johtuu, mutta vaikka mittasuhteiden puolesta M6 on lähes identtinen M9:n kanssa, M6 tuntuu pienemmältä ja istuu käteen paremmin.
  • Suljinäänet <3.
  • Todella kovalaatuinen ja jämerä runko. Tämä tuntuu kädessä kameroiden Rolexilta.

Huonot puolet:

  • Liian pieni suljinaikarulla. Siihen ei yllä kovin helposti, kun kamera on silmällä. Tässä mielessä Leica M6 TTL voisi olla parempi.

Viikon ammuskelun jälkeen en yhtään ihmettele, miksi M6 on edelleen filmiharrastajien suosikki.

36

Lomo Smena-8

Kameraharrastus otti taas uuden askeleen. Voisi kuvitella, että askel on taaksepäin, koska ostin filmikameran. Enkä mitä hyvänsä filmikameraa, vaan Lomo Smena-8:n. Se on siis kaikkinensa aivan hirveä romu, täysin mekaaninen ja vailla minkäänlaista automatiikkaa (se oli underdog ja sinä vuonna kun se tuli ulos kolhoosin tehtaalta, vuonna 1965). Olin etsiskelemässä hieman erilaista vempelettä (esimerkiksi Rollei 35 tai Petri 35), mutta kameraliike oli myynyt edellisen juuri viime viikolla. Sen sijaan kauppias veti hatusta jäniksen: tämä kyseinen kamera oli ollut avaamattomassa pakkauksessa valmistusvuodestaan saakka. Hintakaan ei päätä huimannut.

Lomo Smena 8

Miksi kukaan valokuvaisi filmikameralla?

Katselin tuossa Lightroomin arkistoja, ja näyttäisi siltä että 100 000 otoksen raja alkaa tulemaan vastaan. 99 % niistä on digikuvia, ja seassa on joitain skannauksia filmeistä. On tullut ammuskeltua kuvia Canonilla, Olympuksella, Sonylla, Fujilla, Leicalla – ja tietenkin puhelimen kameralla. Kaiken tohinan ohessa kameroiden koko ja kapasiteetti on kasvanut, ja samalla tietenkin myös kuvien laatu (ehkä). Kun kuvia on harrastelupohjalla kertynyt tuon verran, alkaa olemaan itselle jo melko selvä että mistä ne kiksit kuvauksessa tulevat. Päädyin tälle tielle oikeastaan sinä päivänä, kun ostin fujix 100:n. Se olikin vain porttihuume Leicoihin, mikä alkoi tuntua aika kipeästi kukkaron päälle. Huomasin melko nopeasti, että mitä vähemmän automatiikkaa, sitä mukavampaa puuhaa se kuvaaminen on.

Ja tässä sitä ollaan. Kävin edellisen kerran kehittämässä filmejä kuva-Paijulassa viime vuosituhannella. Jotenkin oli kodikasta tulla samaan liikkeeseen jättämään filmirullat kehitettäväksi.

Entä miten ne kuvat onnistuivat? Ihan niin hyvin kuin oletinkin. Täysiä failureja kaikki. Ihania epäonnistumisia!

First batch

34
Kaikki kirjoitukset löytyvät blogiarkistosta.